Kävin kaiken kaikkiaan neljässä näyttelyssä ja otin surutta parit valokuvat suosikkiteoksistani.

Työväenmuseo Werstaalla en ollut käynyt vielä koskaan kiertämässä, vaikkakin olen heidän auditoriossaan käynyt lukuisilla luennoilla ja muutamissa seminaareissakin. Halusin Werstaalle katsomaan näyttelyä Taide konfliktissa, mutta tulin pikaisesti kiertäneeksi pysyvätkin näyttelyt (esim. Höyrykonemuseo).

Taide konfliktissa -näyttelyn suosikkini oli ehdottomasti Filippo Zambonin Kuoleman kasvot (2011) -valokuvasarja, jonka yksi kuva oli päätynyt näyttelyn julisteeseenkin. Erittäin kaunis muistutus siitä, ettemme unohtaisi Jyri Jaakkolaa ja Alberta Cariñoa. Teoksia oli näyttelyssä usealta muultakin taiteilijalta, mutta nämä valokuvat tekivät minuun suurimman vaikutuksen visuaalisesti. Toki uskon, että Ricardo Trabulsin Zapatistien intensiiviset katseet tulevat myös uniini.

Taidekeskus Mältinranta tarjoili minulle Tampereen Taiteilijaseuran kesänäyttelyn Valonkerääjät. 26 taiteilijaa, osa teoksista näytillä vain verkossa. Käsittääkseni osa teoksista on Taidelainaamon listoille ja osa ihan ostettavissa. Minä kiersin näyttelyn vain visuaalisen ilon vuoksi, ja valitsin pari kolme suosikkiani.

Ylimpänä näistä kolmesta on Torsti Niskasen Nimettömät teokset, vuodelta 2011 kaikki neljä. Muistan hämärästi viime vuonnakin kiinnittäneeni huomiota Niskasen nimettömiin teoksiin. Voisin helposti kuvitella tuollaista jälkeä esimerkiksi oman kotini seinälle joskus tulevaisuudessa.

Toisena suosikkina Pia Feinikin teokset Music, 2011 & Fumame, 2011. Ensimmäisenä niissä minuun vetosi väri, sitten löysin niistä leikittelevän muodon. Etenkin Musicin pyöreät muodot ja sinivihreät sävyt saavat minut haltioihini.

Ensimmäinen teos, johon näyttelyyn tullessani kiinnitin huomioni oli kuitenkin ehdottomasti Sanna Kauppisen Ursa Minor, 2010. Aivan mahtava karhu! En koe mitään erityistä viehtymystä kalloja kohtaan, tässäkin teoksessa tuo kokonaisuus on se mikä viehättää. Teoksen edessä näkee ruskeassa yksityiskohtia, jotka tekivät tästä suosikkini.

Finlaysonin alueelta löytyy Galleria Nottbeck, johon saattaa tällä hetkellä kävellä katsomaan muotokuvia näyttelyyn Muotokuvamaailma. Siis valokuvia, ei muotokuvamaalauksia. 27 ammattikuvaajan yhteisnäyttely, muutamia muotokuvia kultakin.

Erittäin kauniita kuvia oli monia, mutta minä viehätyin ehkä kuitenkin eniten kuvista, jotka on ottanut Anna-Liisa Nikus. Katsokaa nyt tuota isää ja lasta keskimmäisessä kuvassa ja isän käsivartta, johon on (oletettavasti) tatuoitu lapsen nimi (haluan ainakin uskoa näin). Heräsi myös halu otattaa itsestä oikeita kunnollisia kuvia, muuten vain. Elämässä tuntuu olevan aika harvoin sellaisia tilanteita, kun otettaisiin ihan tarkoituksella valokuvia ihan studiossa: joitain lapsuuskuvia, rippikuvat, ylioppilaskuvat, ne minusta on otettu. Miksi niitä ei voisi ottaa muuten vain?

Lopulta päädyin naapuriini, AvaraTaiteen pyörittämään Galleria Rongaan. Rongassa on meneillään vaihtonäyttely porilaisen taitelijaseura NYTE ry:n kanssa. Melkein siis kuin olisi lapsuuden kotimaakuntaansa kävellyt

Tästä NYTE-näyttelystä mielitietyikseni nousivat etenkin Henna Tyrväisen Lauran muotokuva, 2011 ja Leenan muotokuva, 2011 ja Laura Myllykankaan serigrafiateos Traffic Signs. Tämä näyttely sisälsi keskenään varsin erilaisia teoksia, olipa joukossa yksi teos digitaalisessa valokuvakehyksessäkin.

Erittäin miellyttävä sunnuntai-iltapäivä. Eikä ollenkaan huono alku kesälomalle 2011.

Ei, en minä pyri otsikoihin hinnalla millä hyvänsä. En minä mikään Tuksu ole, enkä edes Taksu vaikka työkaverini Zentolla sitä hetken verran yrittivätkin huonolla menestyksellä lempinimekseni vakiinnuttaa.

Tänään aamulla kuitenkin löysin itseni otsikosta, Aamulehden Hyvä Elämä -palstalta. Tartuin nimittäin heidän osallistamiseensa ja kerroin heille korvamadoistani. Minun kuulassani pyörii huikea jukeboxi ja tykkään jakaa satunnaisia faktoja itsestäni, vaikka sitten sanomalehdelle. Niinpä sitten päädyin otsikkoon “Kun Hanna näkee ystävänsä, Tohtori Sykerö soi”. Ja niinhän se tosiaan soi, aina kun näen Lauran.

Otsikoista

Eihän tuo otsikko tietenkään ammatillisesti eikä edes harrastuksellisesti vie maalta merelle.

Toki olisi hienoa päästä otsikoihin omista ansioistaan ja oikeista syistä. Ensisijaisesti pyrin kuitenkin siihen, että minulla on oikeaa sanottavaa ja etenkin sellaista sanottavaa josta on kuulijoille hyötyä. En ole koskaan ymmärtänyt julkisuutta julkisuuden vuoksi.

Jos otsikoihin pitää päästä, pitää sen tapahtua oikeista ja hyvistä syistä. Mutta itse otsikot, lehtien palstat ja muut julkisuuden välikappaleet ovat ainakin minun elämässäni sivuseikka. Koen juuri nyt huomattavasti merkityksellisempänä sen, että mielipiteeni, ajatukseni ja oppini kelpaavat vaikkapa Twitterissä tai verkostoidun merkityksellisten ihmisten kanssa LinkedInissä.

Digitaalista jalanjälkeä kalakääreen sijasta, vaikka joka-aamuista sanomalehteäni toki arvostankin.

Mielestäni olen lukenut aina, eikä sellaista hetkeä ole etteikö minulla olisi ainakin 2-3 kirjaa kesken. Luen halutessani nopeasti ja kaikkialla, ajoissa olevana ihmisenä yleensä odottelen myöhästyjiä nimenomaan lukien ja TAMKin luennoillakin luin takarivissä romskua samaan aikaan kuin luennoitsija puhua pulputti. Monet lapsuuden kesälomat aloitin marssimalla kirjastoon piiiitkän kirjalistan kanssa. Mökillä minua ei ulos saanut, kun vaan luin.

Kun kärsin opintojen loppuvaiheella pitkästä unettomasta ajasta, sain kavereilta nukahtamisohjeena muun muasta lukemista vuoteessa: “Mä nukahdan aina kun yritän lukea sängyssä!” Joo ei, minä kun ryhdyn vuoteessa lukemaan, voin sujuvasti lukea aamuun asti nukahtamatta. Vaikkakin junassa nukahdan kirja kädessä, mutta se on kyllä ihan toinen tarina.

Oli miten oli, haluan nyt kertoa olevani Hanna ja että olen kirjaholisti. Kuvassa on pieni osuus täydestä kirjahyllystäni, jossa ei suinkaan ole vain yksi rivi per hylly vaan kirjoja on sekä etu- että takariveissä. Eivätkä kirjani suinkaan ole kaikki samassa osoitteessa johon postini tulee, vaan minulla on useampi kirjahylly lapsuudenkodissani eivätkä kaikki kirjat suinkaan ole hyllyihin mahtuneet. Kirjapinoja on varsin usein kaikkialla ja mummon perintönä sain nimenomaan kirjan. Osa kirjoistani on lainassa sekä kavereilla Tampereella, että äidin ystävillä lapsuuden kotikaupungissani. Minulla on yksi keittiön kaapeista uhrattu kirjoille.

Käyn Akateemisessa kirjakaupassa ja Suomalaisessa kirjakaupassa hiplaamassa ja haistelemassa kirjoja. Rakastan painomusteen tuoksua ja yksi kivoimmista äänistä joita tiedän on pokkarin selän murtuminen. Tilaan aivan liian monta tilausta vuodessa Bookplussasta ja häiritsevän monta nykyään myös Amazonilta.

Olen toki ihan todistettavasti ja onnistuneesti joskus luopunut muutamista teoksista BookCrossingin avulla. Se on kuitenkin harrastuksena jäänyt, luopuminen oli kovin vaikeaa. Tilannetta helpottaa se, etten juuri saa enää lahjaksi kirjoja. Syy sille on looginen: kukaan ei ota riskiä kirjan valitsemisen vaikeudessa. Sitä paitsi teos on todennäköisesti jo luettuna tai hyllyssäni odottamassa oikeaa hetkeä.

Tällä viikolla en ole ostanut vielä yhtä ainoaa kirjaa, ja viime viikon ostoksetkin olivat kaikki lahjoja toisille. Mutta myönnän, että minulla on ongelma.

Tässä vaiheessa ulkoasua hiotaan ja muitakin asetuksia käännellään ja väännellään, joten kestäkää kanssani. Pikapuoliin on tarjolla sitä, mistä tässä todella on kyse.